Päädyimme sitten varmuuden vuoksi taas suuntaamaan leirintäalueelle sen sijaan, että oltais yövytty vaan jossain tienposkessa. Silversand oli kaiketi ainoa, ja sinne sai mennä vasta klo 14, joten ei pidetty perjantaiaamuna mitään kiirettä lähdön kanssa. Esikoinen halusi koirat turvakseen kotiin, joten ne jäi sitten tänne. Tuntui hassulta, reissun päällä monesti aattelin että pitää käyttää koiria ja missäs ne koirat on. Ite piti lattiallepudonneet sapuskatkin pois noukkia.
Silversandin leirintämamma oli tiukka, ei antanu ees etukäteen käydä katsomassa kävellen, että mikä paikka vois olla hyvä ja helppokulkuinen, ettei tarvis vekslailla ja peruutella. Ei, mamma halus ite päätellä, minkä paikan se meille antaa. Sit se anto sellasen paikan, missä meillä ei edes johto riittäny sähkötolpalle asti, piti käydä Tokmannilta hakeen kela, 35 euroa. Olishan meillä kotona ollu, jos olis älytty ottaa mukaan. Mutta oli se semmonen paikka, mihin oli helppo ajaa ja mistä pääsi helposti poiskin.
Päivähän oli upean aurinkoinen, ja tällanen näkymä oli merellepäin meidän paikalta. Kalleimpia paikkoja toki, ja vessa onneksi ihan vieressä.
Rannalla näytti tältä, varsin tyyneltä ja rauhaisalta, mitä nyt jotku kakarat kirku siellä koko ajan.
Saman tien, kun oli saatu vaunu parkkiin, laitettiin patikkavarustus ja lähdettiin Tulliniemeen.
Sataman kupeessa oli parkkipaikka - johon olis ihan hyvin voinu leiriytyäkin, huomattiin kun tultiin - ja siitä ihan vierestä lähti polku sinne, mistä luontopolku alkoi. Luonnonsuojelualuetta, joten ei saanut kulkea muutaku merkittyjä polkuja pitkin... vaikka me kyllä hieman hyödynnettiin valmiiksitallattuja merkitsemättömiäkin polkuja, kuten tätä hylynjäännöstä kuvatessa. Puulastissa ollut alus haaksirikkoutui ja sitten vielä ajomiina halkaisi sen kahtia, rippeet hiljalleen rapistuu ja huuuhtoutuu tuossa mereen.
Merikaalia ei Suomen mantereella muualla juuri kasvakaan kuin Hangossa. Se tarvii riittävän suolaista vettä. Tulliniemessä lampaat laidunsi joskus ja söi nuo kaalit tosi vähiin, mutta nyt ne vähän elpyilee. Ihan kaalin tuntuiset nahkeat lehdet oli. Kuulemma ihan ihmisenkin syötäväksi kelpaava.
Kaunista oli. Tyyni meri oli ihan ihmeellinen. Isokoskelo siellä sukelteli ja sai ihme hepuleita, ja merimetsoja vähän kauempana. Pohjantikkakin bongattiin.
Kiviä! Kiviä! Ihania pyöreäksi muotoutuneita kiviä, harmi vain että niitä ei päässy kopeloimaan, kun ne oli kauempana polusta.
Kun polku siirtyi rannalta metsään, näkyili siellä vanhoja, romahtaneita rakennuksia. Jotku huussit oli vielä pystyssä. Tulliniemihän on ollu aina sotilaallisesti tärkeä paikka, tai Hanko yleensäkin, ja viimemmäksi tuolla lienee saksalaiset mellastaneet. Sitten rauhan aikana siellä oli kehruuhuone ja jotain irtolais- ja juopponaisten pitopaikkoja.
Metsässä alko näkyä jo kallioisempaakin maastoa.
Gåsörsvikenissä lepäili harmaahaikaroita, seisoksi kivillä kuka yhdellä, kuka kahdella jalalla.
Tässä näkymässä oli vajaat kymmenen haikaraa, ja takaisinpäin kun tultiin ja poikettiin samalle kalliolle, oli ainakin viisitoista haikaraa näkyvissä. Vähän väliä joku lepatti paikalle tai vaihtoi paikkaa.
Uddfladan.
Polku kulki niemen poikki itärannalle, siellä oli kyhmyjoutsenpari tämänkesäisine nuorisoineen.
Hienot näkymät sielläkin.
Kallioissa näkyy veden vaikutus, on hionut muodot sileiksi, pehmeiksi ja aaltoileviksi.
Ranta oli paikoitellen ihan simpukan ja muiden merenelävien kuorimurskan peitossa.
Muovailuvahaa vai kalliota?
Täällä turistien eteläkärjessä (oikealla eteläkärjellä on luotsiasema) eräs saksalaispariskunta halus ottaa meistä parikuvan, ja toivoi että mekin otettas heistä :) Sönkkäsin niille englantia ja vähän saksaakin.
Ai tuota aurinkoa ja merta ja kallioita!
Aijai sentään. Hirmuinen voima on vedellä ollut, kun se on silittäny kalliot tuollaiseksi. Mannerjäätiköiden jättämät viirut näkyi monin paikoin, ja vedenvirtausuomia. Jäin monesti pitkiksi ajoiksi miettimään, minkälainen vesimassa on kallioon syöksyny mannerjäätikön päältä ja koloista.
Kallion päällä kataja piti todella matalaa profiilia. Kaikkeen se kai tottuu katajakin.
Takaisin tullessa aurinko oli jo aika matalalla ja punersi pihlajanmarjat ja koko maiseman niin herkullisen lämpimän väriseksi, että oli pakko ottaa niistä paljon kuvia :)
Samoista paikoista, kuin mennessäkin...
Oltiin tehty reissu (liki 8km) valmiiksi noin puoli tuntia ennen auringonlaskua.
Tältä näytti leirintäalueen meri kun palauduttiin vaunulle. Saatiin se viimein sähkön päähän, että jääkaappikin toimi.
Aamulla puoli kymmeneltä taas seuraavia kallioita katsomaan! Vuorossa oli Puistovuori. Polku sinne lähti Casinon rannasta, jossa oli näitä Hangon tunnettuja uimakoppeja.
Tämä hiidenkirnukin löytyi, kun tarpeeksi harhailtiin ja ihmeteltiin:
Olihan siellä niitä tykkejä ja bunkkereita ja muita sotajuttuja, mie en niistä niin oo kiinnostunu.
Kalliot kiinnostaa :)
Siellä meni muinaisille Hangon kylpylävieraille rakennettu Rakkauden polku.
Täällä ylös ja alas kiipeillessä ne jalat meillä varmaan rasittu, ku illalla oltiin molemmat ihan että kylläpä on jalat makaroonia. Ei ihan joka paikkaan olis tullu kyllä koirien kans mentyäkään, oli aika jyrkkiä paikkoja.
Kunnon jyrkänteitä, ja kun me ei ihan sillä polulla pysytty, niin välillä sai hakee että mistä oikeen ees pääsee eteenpäin.
Tällanen ranta löytyi. Lauantaina jo tuulikin ihan reilusti, vaatteet lepatti Puistovuoren huipulla mutta tää oli kivasti suojassa. Joku oli käyny vedessäkin, paljaiden jalkojen jäljet näky sinne menevän, vaikka hiekassa oli lasinsirujakin.
Hangon uimaranta. Siellä haisi kamalalle. Muutenkin se meri ei Hangossa tuntunu ihan semmoselta "mun" mereltä. Haisi liian vahvalle ja oli liikaa saaria.
Hauskan näköinen vanha vesitorni. Ennen tuollaisetkin tehtiin katseenkestäväksi, nykyään ei paljoo kauneutta vaalita vastaavissa rakennuksissa. Kirkko ja vesitorni käytiin kuvaamassa, ja sitten suunnattiin kebabbilaan lounaalle. Mardos restaurant & pizzeria. Ihan ok, ei mikään makuelämys mutta mahan sai täyteen ja salaattia oli vapaasti otettavissa.
Sitten suunnattiin - ei ruokaperäsille, mitä oisin kaivannu, vaan Varisniemeen. Taas oli sotamuistoja. Ja kallioita. Ja kelottuneita mäntyjä.
Ja kiviä!!!! Tämä ranta oli ihana, vietin siellä pitkän tovin miehen kuvaillessa sotajuttuja, istuin somerikolla ja ihastelin kiviä. Otin muutaman mukaankin...
Ja kallioita! Mielenkiintoisia kallioita. "Hankoniemi on lähes kokonaan kvartsi- ja granodioriittia, jossa on amfiboliitti- ja gabromurskaleita sekä graniittijuonia", sanoo Kielosto, Kukkonen, Stén ja Backman tutkimuksessaan.
Tässäpä kirjaesimerkki moisesta kalliosta murskaleineen.
Seuraavaksi piti vähän ajella, että saatiin kopterin akku ladattua auton laturista, ja käytiin Tvärminnen ja Täktomin välissä Högholmenilla. Se on tosiaan ollu joskus saari, mutta nyt sen yhdistää mantereeseen hiekkainen juonne, tombolo.
Hetikohta luonnonsuojelualueelle tultuamme alkoi kuulumaan ihmeellistä mörähtelyä. Epäiltiin jo metsäkaurista, mutta lopulta nähtiinkin iso musta karvainen sarvipää, mulla vilahti jo mielessä biisoni :) ei oltu osattu odottaa, että siellä on ylämaankarjan laidun.
Tämän emon poikanen oli vierähtänyt aidan alta toiselle puolelle, oli vielä ihan pienikin. Napanuoran roippeet mahan alla eikä merkkejä korvissa. Olin kovin huolissani vasikan (ja emänkin) puolesta, että miten sen nyt saa sinne toiselle puolelle, kun aita oli vaarallisen sähköaidan näköinen kolmine rautalankoineen ja eristimineen. Mies oli ihan suunniltaan että älä mee lähelle, se tulee aidan läpi ihan just. Mua ei kyllä yhtään pelottanu, vanhaa karjakkoa. Kuljin aidanviertä siinä toivossa, jos siinä olis ollu portti lähellä, mutta ei näkynyt. Sitten otin riskin ja kokeilin lankaa - ei siinä ollukaan virtaa. Ei muutaku tuuppaamaan vasikka (tällävälin jo jalkeille noussut) aidan läpi äitinsä luo. Ei tullu emolehmä aidan läpi.
Siellä niitä laidunsi. Taustalla näkyy leijasurffaajien leijoja, oli ilmeisesti oikein jotku kisatkin. Tuuli ainakin varsin mukavasti.
Högholmenillakin oli rakennettu kulkuahelpottavia portaita, mukavan luontoonsulautuvalla tavalla.
Täällä oli sellanen "mun" meri. Tänne voisin torppani rakentaa. Ei nyt ehkä tälle mäelle mutta tuohon viereen. Sattuu vain olemaan sekin luonnonsuojelualuetta.
Tällanen hauska puu siellä oli, vuosikymmeniä sitten kaatunut mutta ei kuollut, ja oksat kasvaneet uusiksi puiksi.
Högholmenin jälkeen käytiin vielä Tulliniemessä jonkin matkaa - ite kävelin reilut kolme kilsaa vain, mies vähän pitemmästi. Syynä uusintakäyntiin oli se, että edelliskerralla miehen matkasta oli unohtunu tärkeä johto, eikä se voinu kuvata sillon kopterilla. Lentokieltoaluettakin on osa Tulliniemestä, mutta kuvia sai sallitultakin alueelta. Mie sillävälin istuin penkillä ja ihailin kiviä. Pakko myöntää, että yksi erityisen kaunis lähti mukaani, vaikka olikin luonnonsuojelualue... hyst, ei saa kertoa kellekään. Siltä reissulta ei ole kuvia, kun mun puhelimesta loppui akku enkä älynny, että sitä olis voinu autossa edes hiukan ladata toisesta tupakansytyttimen reiästä
Illalla oltiinkin aika tattis. Oli vielä saunavuoro puoli yhdeksästä puoli kymmeneen. Aika suolainen hinta, 28 euroa tunti... on varmaan hieno saunoa kesällä, ranta on siinä lähellä ja paljukin, mutta nyt sekin oli tyhjä ja ulkona pimeää ja kylmää ja satoi vettä. Homeen haju tuli nenään heti, ja syykin löytyi suihkusta. Puupaneloinnit suihkukopissa! Nehän oli ihan homeessa ja lahot alaosasta. Löylyt oli hyvät, löylyhuoneeseen mahtui ainakin 7 mutta suihkuja oli vain yksi. Ja aika jännä ratkaisu sekin, että pukuhuoneesta mentiin löylyyn, sitten piti tulla löylystä takaisin pukuhuoneeseen ja sieltä mennä suihkuun. Ja jos halus vessaan, niin sinne pääsi suihkusta.
Yöllä satoi rankasti, ja lisäksi puista tippui vettä vaunun päälle joten meteli oli melkoinen suurimman osan yöstä. Nukutti silti hyvin.
Aamulla meri oli tän näkönen. Hyvästelin sen, ja taas lähdettiin kotiin päin. Sen verran matkalla koukattiin, että käytiin Fiskarsissa.
Vanha mylly:
Mustat tiilet oli tehty rautakuonasta. Kierrätys osattiin siis jo silloinkin! Ja tuollainen punainen tiili piristysruiskeena tekee kyllä rakennuksista hienot. Pelkkä musta olis ankeahko.
Sorsia tiellä.
Käytiin Fiskarsin kaupassakin, siellä oli näytteillä vanhoja välineitä.
Tuollaisilla haarukoilla syödessä on saanu kyllä olla varovainen, ettei oo puhkassu kitalakeaan.
Ja kaikenlaiseen sitä onkin omat välineensä! Tupakkiveitsi? Lienee siltä ajalta, kun ite kasvatettiin kessua, ja varmaan ostotupakkakin piti itse pieniä.
Lamppusakset, savukesakset...
Voipora! Kattelin tietoa tästä, en löytäny sitä miten voiporaa on käytetty, mutta sen sain tietää, että on myös retikka- ja juustopora. Ollu ainaki.
Tuo kello kilkatteli puolen tunnin välein. Ja hienosti osui lepattava naakka tuohon :)
Hieno reissu oli jälleen kerran, Hankoon tosiaan vois mennä kesäaikaankin. Ehkä mennään?
