Ihana ilma! Nyt oli hyvä hetki lähteä tsekkaamaan polku, jota olen usein ohikulkiessani halunnut tutkia, mutta on ollut jo pitkä retki takana ja voimat vähissä.
Tällä kertaa voimia riitti, ja kotiin päin kaartamisen sijasta lähdettiin tuonne. Linnut lauloi ja aurinko paistoi ja elämä oli ihanaa.
Aika nopeasti kaksiraiteinen polku kapeni yksiraiteiseksi.
Pikkuruisia jäkälätorvia.
Vastaan tuli leveä oja, polulta olisi päässyt hienoa siltaa pitkin pellolle, mutta en minä sinne halunnut. Jatkoin ojan reunaa sinne päin, missä tiesin tien kulkevan.
No, hyvähän siellä metsässä oli kävellä, ei ollut ryteiköitä eikä märkääkään, koska se oli ojitettu. Kartassa sillä ainakin on suon nimi ja se on merkitty siniseksi. Kyllähän niitä ojia sitten tulikin vastaan, ensimmäinen oli ihan helppo mutta toinen oli jyrkkä ja mutainen.
Oli niin syvä, että koirat ei olis omin avuin kovin helpolla siitä päässeet, joten katsoin että tuossa on hyvä tasainen alusta mille laskeutua ja nostella koirat toiselle puolelle. Se olikin petollinen, alusta liukui jalan alla ja minä mukana, olin ihan varma että nyt kaadun selälleni tuonne mutaan, mutta jotenkin sain otettua käsillä vastaan etten kaatunut. Koirat tuli tottuneesti ylinostettavaksi, ja päästiin vähin vammoin toiselle puolelle.
Lisää ojia.
"Sivistyksen" merkkejä alkaa näkyä vähän ennen tietä. Mutta ei me sillä viimein saavutetulla tielläkään viitsitty kauaa kävellä, poikettiin toiseen metsään, mutta se on sitten toinen juttu.
